keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Siviiliaamujako enää 5?

Kuukausi blogihiljaisuutta.
Ei sen takia ettenkö haluaisi kirjoitella tänne vaan siksi etten tiedä mitä sanoisin. Siviiliaamuja jäljellä viisi (mikä on niin käsittämättömän vähän, etten kykene sisäistämään tätä faktaa). Jotenkin olen kokoajan vain miettinyt "on tässä vielä 3 kuukautta.." ja "onhan mulla vielä 5 viikkoa..", mutta nyt ei oikein voi enää piiloutua senkään taakse, että aikaa olisi. Aikaa ei nimittäin enää ole (muuta kuin tuo ruhtinaalliset 5, ihan pian 4 aamua..).
En tiedä mitä ajattelisin. Toisaalta olen ihan superinnoissani ja valmiina koitokseen, toi se tullessaan mitä tahansa. Silti osa minusta on aivan pelosta kankeana kokoajan, päässä pyöri miljoona pelon- ja huolenaihetta. Tällä hetkellä niitä suurimpia huolia ovat fyysisen kunnon riittäminen (tai lähinnä sen loppuminen), hiljattain ilmestynyt selkäkipu, joka vaivaa jo öisinkin niin, etten saa nukutuksi sekä epävarmuus siitä, kestääkö pää jos edessä on pelkkiä pettymyksiä (mitä jos en pääsekkään aukkiin ja "tuhlaan" 6/9/12kk elämästäni saamatta edes johtajakoulutusta, jota lähden sieltä havittelemaan? Mitä jos minut lykätään johonkin aivan kamalaan hommaan enkä saa edes mahdollisuutta yrittää sinne minne haluan?). En oikein ole tottunut siihen, etten pääse sinne minne haluan. Nimimerkillä 9,9 keskiarvolla lukioon ja sieltä suoraan AMK:hon...

Tää meikäläisen tapa vatvoa kaikkia pahimpia skenaarioita päässään yötä päivään ei ole mikään ihan huippujuttu.. Monet asiat eivät edes ole minun käsissäni, miksi stressata ja panikoida? Pitäisi kai oppia rentoutumaan aina välillä etten ihan todella hommaa itselleni mitään mahahaavaa tai muuta mukavaa.


Jottei koko postaus olisi pelkkää valitusvirttä, täytynee minun hiukan hehkuttaa kolmessa kuukaudessa saavuttamaani kehitystä juoksurintamalla. Huhtikuun alussa olin aivan varma, etten tulisi koskaan juoksemaan useampaa kilometria putkeen kuolematta vatsakramppeihin, kylkipistokseen tai hapenpuutteeseen. Nykyään käydään systerin kanssa kolmisen kertaa viikossa juoksemassa n. 5km lenkki ja voisin melkeinpä sanoa, että koko homma on ruvennyt rullaamaan. Maha pysyy aisoissaan, en tunne tukehtuvani, keuhkoihin ei satu ja jalatkaan eivät enää kolota. Kolmessa kuukaudessa ihan hyvä saavutus mielestäni.

Seuraava postaus sisältää jotain muutakin kuin päänsisäisiä pölinöitäni, palaillaan siis piakkoin astialle! 

ps. Mikäli teitä kiinnostaa seurata inttitaivaltani Instagramissa, minut löytää sieltä nimellä maastotoukka (:DD kaveri keksi.. No can do!)

2 kommenttia:

  1. Olen yrittänyt rauhoittaa itseäni ajattelemalla, että pitää vaan ottaa kaikki eteen tuleva sellaisena kuin se tulee. Intissä kuitenkin tulee vastaan niin paljon asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. Tokihan se AUK olisi myös mun mielestä hieno juttu. Pidän peukkuja meille molemmille! :)

    Mun suurin pelko on loukkaantuminen, minkä takia joutuisin keskeyttämään. Tällä iällä kun joku vuoden lykkäys olisi jo aika paha. Toisaalta olen perusterve, eikä mulla ole koskaan ollut murtuneita tai poikki menneitä luita tai leikkausta vaativia vammoja tai mitään, joten stressaan etukäteen kai vähän turhaan. No, onneksi ensi viikolla on jo sitten niin kiire oppia kaikkea uutta, ettei varmaan enää paljon näitä juttuja muistakaan! :)

    Toivotan hurjasti tsemppiä sulle Niksulaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseäni kans hiukan pelottaa jos loukkaantuminen keskeyttää intin jo heti alkuvaiheessa niin mitä sitten? Se olisi katastrooffi ja toivon vain kovasti, etten telo itseäni :D
      Tsemppiä ja peukkuja sinullekkin sinne Kainuuseen!
      Aamut ne vain vähenee.. 3?! :O

      Poista