Huolenaiheeni ennen inttiä - näin jälkeenpäin ajateltuna

Palasin vanhoihin blogikirjoituksiini tai oikeastaan selasin koko blogin läpi eräänä tylsänä yönä. Poimin matkan varrelta sellaisia otteita ajatuksistani, joihin haluaisin nyt kovasti palata. Kyseessä on siis huolen- ja pelonaiheeni ennen inttiin menemistä. Nyt kun tuo koitos on turvallisesti takanapäin, lienee sopiva hetki pohtia, olikohan murehtiminen täysin turhaa. Pienenä juonipaljastuksena voin jo tässä vaiheessa kertoa: oli! Kurssivoidut tekstit ovat siis otoksia n. vuoden takaa, jolloin koko armeija oli vielä edessäpäin.

"Mä vaan löntysetelen  pari kilsaa, ja senkin kuoleman rajamailla. Lihasvoimaa en omista lainkaan, hyvä kun tuon 8-kiloisen koiran jaksan syliini nostaa.. Ah, mä tuun niin olemaan intissä fyysisesti riesana. Ja se tieto vaivaa mua melkolailla."

Suurin pelkoni oli fyysisen kuntoni riittämättömyys. Ihan aiheellinen pelko sinänsä, että juoksin cooperissa puolisen vuotta ennen palvelukseen astumista alle 2000m, enkä oikeastaan edes osannut juosta. Tämän lisäksi en ollut koskaan käynyt salilla saatikka harrastanut liikuntaa vuosiin. En minä sinne salille lopulta mennytkään kuin vasta armeija-aikani loppupuolella, mutta lenkillä aloin käymään puoliväkisin n. 3kk ennen h-hetkeä. Melko nopeasti juoksukuntoni kohosi ja intin ekalla viikolla juoksinkin jo 2270m cooperissa reväyttäen pohjelihakseni, joka sitten vaivasikin koko p-kauden.. Just meikäläisen tuuria!

"...mutta nyt jos meinaan mennä armeijaan, meinaan mennä sinne jonain muuna kuin aneemisena ameebana, joka ei ole koskaan saanut ravinnostaan mitään tarvittavia vitamiineja tai hivenaineita"

Näin jälkeenpäin ajateltuna kuntoni ei edes ollut niin kamalan huono kuin luulin. Pääsin cooper-tulokseni perusteella 2.jaokseen, joka edusti keskikuntoisia. En myöskään muista kovinkaan montaa sellaista hetkeä, jona olisin ollut selkeästi muita surkeempi jossain fyysisessä ponnistelussa. Tottahan toki parempi kunto olisi tehnyt etenkin p-kaudesta mielyttävämpää, kun ei välttämättä olisi joutunut kokemaan niitä äärimmäisiä "kunpa en kuolisi tähän, vaikka tuntuu että keuhkot irtoo ja pumppu pettää"-kokemuksia ja olisi ehkä jaksanut kantaa ne varusteensa vähemmän tuskaisena. Haluan kuitenkin painottaa kaikille kuntoonsa epäileville armeijaan havitteleville naisille (ja miksei miehillekkin), ettei siellä tarvitse olla mikään huippu-urheilija! Riippuu toki mistä aselajista haaveilee, mutta jos ei tähtäimessä ole laskuvarjojääkäriys tms. niin no worry.

"Tällä hetkellä niitä suurimpia huolia ovat fyysisen kunnon riittäminen (tai lähinnä sen loppuminen), hiljattain ilmestynyt selkäkipu, joka vaivaa jo öisinkin niin, etten saa nukutuksi sekä epävarmuus siitä, kestääkö pää jos edessä on pelkkiä pettymyksiä (mitä jos en pääsekkään aukkiin ja "tuhlaan" 6/9/12kk elämästäni saamatta edes johtajakoulutusta, jota lähden sieltä havittelemaan? Mitä jos minut lykätään johonkin aivan kamalaan hommaan enkä saa edes mahdollisuutta yrittää sinne minne haluan?)."

Aukkiin pääsemisestä huolehtiminen ennen inttiin menemistä on melko typerää: asiallehan ei siinä vaiheessa voi vielä tehdä mitään muuta kuin ilmoittaa halukkuutensa alokaskyselyssä. Turha kuumottelu siis pois! P-kaudella aukkiin haluavien kannattaa muistaa oma aktiivisuus asian esilletuonnissa ja motivaation osoittaminen kouluttajille/ryhmänjohtajille. Myöskin ns. pällikokeisiin kannattaa yrittää edes keskittyä, vaikkei niissäkään ilmeisesti paljoa vaadita, kun kerran meikäläinenkin sai molemmista kokeista pistettä vaille täydet :D

Selkäkipu oli enemmän tai vähemmän läsnä koko intin, jolloin kehonhuolto korostui melkoisesti. Kannattaa ihan ehdottomasti opetella jo hyvissä ajoin venyyttelemisen ja lihashuollon jalo taito. Ihan oikeasti, se todella todella kannattaa! Penikkakivuilta ynnä muilta kolotuksilta vältyyminen on varmasti valtava plussa intissä.

Itsehän en lopulta päässyt/joutunut aukkiin ja olen kohtalooni enemmän kuin tyytyväinen. Lähdinhän kuitenkin armeijaan sillä asenteella, etten hyödy koko jutusta mitään ilman johtajakoulutusta. Väärässä olin ja pahasti! P-kauden edetessä tajusin itsekin etten edes halua päästä aukkiin saatikka sopisi sinne oikein millään tapaa. Suurin unelmani oli päästä tekemään hommia sotakoirien parissa ja sinne myös pääsin. Voisin siis sanoa, että toivomukseni täyttyivät 100%:sti (tai oikeastaan 110%:sti, koska sain rinnalleni aivan tajuttoman upeita palvelustovereita). Jälkeenpäin moni tuntuu vähättelevän sitä, että olen "vain tykkimies", mutta v*ttuako minua kiinnostaa heidän ajatuksensa. Olen "vain" sotakoiranohjaaja ja erittäin ylpeä siitä. Eikä armeija-aika voi koskaan olla hukkaanheitettyä aikaa, kyllä se 6kk:n tai 9kk:n palveluskin näyttää papereissa hienommalta kuin ei mitään!

Pelkään että epäonnistun ja tuotan vain pettymyksen koko perheelle ja kaikille, jotka ovat kannustaneet minua tässä asiassa...

"Epäonnistumisen" (lue: keskeytymisen) mahdollisuus on tietenkin aina olemassa eikä siihen välttämättä voi edes itse vaikuttaa (loukkaantumiset tms). Itse en missään vaiheessa joutunut harkitsemaan keskeyttämistä, vaikka välillä etenkin alkuaikoina tuntuikin, että haluan kassulta kotiin välittömästi. Suurimmat peikkoni p-kaudella olivat koti-ikävä, fyysiset vaivat ja kivut sekä johtajien asiattomasta käytöksestä johtunut v*tutus. Onneksi ne eivät kuitenkaan koskaan äityneet niin pahoiksi, että olisin joutunut jättämään leikkiä kesken. Kaikki nuo sitä paitsi helpottivat e-kauden alettua ja päästyäni mieluisiin hommiin koirapuolelle. Nykyään kyllä tiedän, että mikäli olisin jättänyt armeijan kesken, perheeni olisi tukenut minua siinäkin päätöksessä ihan yhtälailla kuin silloin, kun päätin lähteä kokeilemaan rajojani inttiin. Tuolloin saamani läheisten tuki todisti minulle, ettei minun tarvitse pelätä unelmieni toteuttamista sen vuoksi, etteikö rakkaani olisi tukenani. He ovat näköjään kaikessa takanani ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen. Kiitos tuestanne Äiti, Isi, isosiskot ja T.

Huominen on huomenna

Tuleva kotini :D

Huomenna se sit alkaa... Pelottavaa, mahtavaa, kamalaa, jännittävää, ihanaa ja käsittämätöntä. Tuhanteen kertaan minulta sitä on kysytty, enkä yhäkään osaa vastata siihen "miltä susta nyt hei tuntuu?". Emmää vaan tiiä, se näkee sit huomenna miltä tuntuu :D
Ystäväni lähtee heittämään minua Niinisaloon tasan 13 tunnin kuluttua eli klo 12. Samassa autossa tulee pari muutakin samassa jamassa olevaa naista. Tuntuu todella huojentavalta, ettei minun tarvitse ihan ypöyksin mennä tonttuilemaan sinne porteille vaan voidaan sitten yhdessä olla ihan pihalla. Muutenkin olen kovasti odotellut, että pääsen ihan oikeasti tutustumaan tuleviin tupakavereihini!
Laukkuni on kylläkin vielä puoliksi pakkaamatta, mutta nyt pakkailemisesta ei kyllä enää tulisi mitään. Palaan asiaan hyvissä ajoin huomenna ja toivon, että saan pääni ja hermoni pidettyä kasassa..

Viimeinen siviiliviikonloppuni oli onneksi ihan mahtava. Nyt ei edes harmita enää niin paljoa ajatus siitä, että minulta menee varmasti moni juttu sivu suun intin takia. Tänään oltiin isosiskojeni, heidän miekkosten ja minun ystäväni kanssa porukalla syömässä Rossossa. "Viimeisellä ehtoollisellani" vedin savulohipizzaa nomonomnom! Ja puin päälleni pinkin mekon ihan vain siksi, että vielä voin. Huomisesta lähtien värikoodi on hiukan rajoitetumpi :D

Viimonen ehtoollinen

Otan mukaani tabletin, jolla olisi tarkoitus tänne tulla jotain kirjoittelemaan kunhan aika antaa myöden. Ekat päivät ovat varmasti niin kiireisiä, etten kerkeä koko tablettiin koskemaan, mutta toivottavasti jossain kohtaa olisi hiukan vapaa-aikaakin. Palaillaan siis asiaan mahdollisimman pian!

Viikonlopulta pari kuvaa vielä loppuun:

YOLO SWAG kynnet!

Kesää juhlimassa

Käytiin siskon kanssa ostamassa hiukan tukkajuttuja nutturoiden väsäämiseen.

Sain kuulla ensimmäiset "AAAAMUUUJAAA!"-toivotuksenikin tänään ;)

Siviiliaamujako enää 5?

Kuukausi blogihiljaisuutta.
Ei sen takia ettenkö haluaisi kirjoitella tänne vaan siksi etten tiedä mitä sanoisin. Siviiliaamuja jäljellä viisi (mikä on niin käsittämättömän vähän, etten kykene sisäistämään tätä faktaa). Jotenkin olen kokoajan vain miettinyt "on tässä vielä 3 kuukautta.." ja "onhan mulla vielä 5 viikkoa..", mutta nyt ei oikein voi enää piiloutua senkään taakse, että aikaa olisi. Aikaa ei nimittäin enää ole (muuta kuin tuo ruhtinaalliset 5, ihan pian 4 aamua..).
En tiedä mitä ajattelisin. Toisaalta olen ihan superinnoissani ja valmiina koitokseen, toi se tullessaan mitä tahansa. Silti osa minusta on aivan pelosta kankeana kokoajan, päässä pyöri miljoona pelon- ja huolenaihetta. Tällä hetkellä niitä suurimpia huolia ovat fyysisen kunnon riittäminen (tai lähinnä sen loppuminen), hiljattain ilmestynyt selkäkipu, joka vaivaa jo öisinkin niin, etten saa nukutuksi sekä epävarmuus siitä, kestääkö pää jos edessä on pelkkiä pettymyksiä (mitä jos en pääsekkään aukkiin ja "tuhlaan" 6/9/12kk elämästäni saamatta edes johtajakoulutusta, jota lähden sieltä havittelemaan? Mitä jos minut lykätään johonkin aivan kamalaan hommaan enkä saa edes mahdollisuutta yrittää sinne minne haluan?). En oikein ole tottunut siihen, etten pääse sinne minne haluan. Nimimerkillä 9,9 keskiarvolla lukioon ja sieltä suoraan AMK:hon...

Tää meikäläisen tapa vatvoa kaikkia pahimpia skenaarioita päässään yötä päivään ei ole mikään ihan huippujuttu.. Monet asiat eivät edes ole minun käsissäni, miksi stressata ja panikoida? Pitäisi kai oppia rentoutumaan aina välillä etten ihan todella hommaa itselleni mitään mahahaavaa tai muuta mukavaa.

Jottei koko postaus olisi pelkkää valitusvirttä, täytynee minun hiukan hehkuttaa kolmessa kuukaudessa saavuttamaani kehitystä juoksurintamalla. Huhtikuun alussa olin aivan varma, etten tulisi koskaan juoksemaan useampaa kilometria putkeen kuolematta vatsakramppeihin, kylkipistokseen tai hapenpuutteeseen. Nykyään käydään systerin kanssa kolmisen kertaa viikossa juoksemassa n. 5km lenkki ja voisin melkeinpä sanoa, että koko homma on ruvennyt rullaamaan. Maha pysyy aisoissaan, en tunne tukehtuvani, keuhkoihin ei satu ja jalatkaan eivät enää kolota. Kolmessa kuukaudessa ihan hyvä saavutus mielestäni.

Seuraava postaus sisältää jotain muutakin kuin päänsisäisiä pölinöitäni, palaillaan siis piakkoin astialle! 

ps. Mikäli teitä kiinnostaa seurata inttitaivaltani Instagramissa, minut löytää sieltä nimellä maastotoukka (:DD kaveri keksi.. No can do!)

Inttilahjuksia ja uikkarit

5 viikkoa armonaikaa ja fiilikset heilahtelevat yhäkin aivan laidasta laitaan. Jonain hetkenä saatan olla superinnoissani ja täynnä toivoa, kun taas hetken päästä pyörin paniikkiahdistuksen vallassa ja näen kamalia inttipainajaisia öisin.. En oikein osaa päättää, mitä ajattelisin. Tottakai haluan yhäkin mennä armeijaan ja aion tehdä kaikkeni pärjätäkseni siellä. Silti pelkään että epäonnistun ja tuotan vain pettymyksen koko perheelle ja kaikille, jotka ovat kannustaneet minua tässä asiassa... Toki jos saisi nämä kaikki siviilielämän asiat järjestykseen, olisi helpompi kuvitella lähtevänsä 35 aamun päästä armeijaan.. Asioilla on kuulemma tapana järjestyä, mutta tuo viisi viikkoa on aika tiukka aikataulu, saisivat pistää töpinäksi!

Aivan valtavasti olen saanut voimaa ja uskoa itseeni läheisten suhtautumisesta. Mikään ei ole niin hienoa kuin äiti toteamassa, että kyllä minä pärjään enkä luovuta tai sisko, joka antaa "gines-kassin" täynnä kaikkea hyödyllistä inttiä varten. Läheisten tuki on korvaamatonta.

Tässäpä muuten saamani kassin sisältöä tarkemmin:

Sain myöskin toisen inttiaiheisen lahjan, jonka sisältö oli aivan mahtava:

Tuo Leatherman oli melko huikee! Sitä kuulemma eniten tarvitsee silloin, kun sellaista ei ole. Siksi on hyvä pitää moista mukanaan aina metsässä rämpiessään. Vähän turhan hieno systeemi tälläiselle ei-niin-eräpirkolle, mutta varmasti tulee tarpeeseen:

Ostin itselleni sen tumman yksivärisen uikkarin, josta aiemmin kirjoittelinkin. Sovitin vaikka ja mitä kaikkia urheilu-uikkareita ja totesin, että olin jokaiseen S-kokoiseen pukuun liian pitkä ja M-kokoiseen liian kapea... En olisi uskonut kohtaavani mitään pituusongelmaa tällä 166cm kropallani, mutta ilmeisesti S-kokoisten oletetaan olevan lyhyempiä :D Lopulta päädyin epätoivoissani ostamaan Seppälästä -20% kamppanjan aikana itselleni tuollaisen ehkä ei niin inttikäyttöön sopivan uikkarin, mutta saa nyt luvan ajaa asiansa ja jos tuo ei kelpaa niin sitten vetäsen valtion barbarat niskaani ja toivon ettei ihan joka puolelta vilkkuisi :D

Seppälä, norm. 29,95€, nyt 24€

PV:n sivuilta selvisikin, että vala on 22.8. Toivoisin niin kovasti, että ne perheenjäsenet, joita tuo kiinnostaa, pääsisivät paikalle tuolloin! Harmi vain, että tuo on perjantai ja vapaapäivän saaminen töistä ei aina ole niin helppoa... Kyl mä vähän petyn jos äiti ja isi ei ole katsomassa, kun kerrankin saan kunnian olla sisaruskatraan ensimmäinen jossain :D Nimimerkillä nuorin kolmesta siskosta, jonka rippijuhlat, yo-juhlat ja synttärit ovat aina olleet se kolmas kerta, kun juhlitaan :D

PANIQUE!

Huomenna huomenna huomenna. Aaapuuuvaaa!

Tuntuu että juoksen ympyrää kuin päätön kana. Huomenna on valintatilaisuus ja vaikkei panikoiminen auta yhtään mitään, tapani mukaisesti panikoin silti... Hienoa! :D
Tiedän, että päätökset ovat pitkälti jo tehty. Eniten pelkään sitä jos minua ei päästetä heinäkuussa palvelukseen. Jotenkin olen niin pistänyt kaiken sen varaan, ja jos se ei toteudukkaan, kaikki suunnitelmat menevät aivan totaalisesti uusiksi. Olen suorastaan melkoisessa pulassa siinä tapauksessa. Sormet ristiin ja toivotaan siis vain parasta. Apuvaaa!

Mikä kaikki voi mennä pieleen? No kaikki! Autohan voi räjähtää aamuun mennessä, siitä voi puhjeta kaikki renkaat, se voi muuten vain jäädä tienposkeen, en välttämättä herää ajoissa, unohdan koko jutun, jätän henkkarini kotiin, eksyn matkalla ja myöhästyn, hommaan itelleni jonkun jäätävän mahataudin (ei muuten kaukana ole!), Poriin iskee tsunami.. Kaikkea hyvin hyvin todennäköistä voi tapahtua, uskokaa pois!

Tai sitten laitan pari varmistuherätystä, hyppään toimivan auton rattiin, jossa on kaikki renkaatkin ehjät, haen ystäväni messiin (joka on tulossa samaan valintatilaisuuteen) ja köröttelen ajoissa Huovinrinteelle ilman mahatautia. Kuulostaa liian hyvältä toteutuakseen..

APUA.

Aloitin treenailun part 48

Edellisessä postauksessa uikutin sitä, etten usko kuntoni kestävän armeijaan menemistä (tai ainakaan siellä pärjäämistä). Jonkin aikaa minun piti asiassa rypeä, kunnes isosiskoni otti minua niskasta kiinni ja raahasi lenkkipolulle (lue: kävin hakemassa tuolla laina-Audilla hänet ja ajeltiin lenkkipolun viereen ;)

Pari viikkoa "aktiivista" elämäntapaa takana ja vaikka se persuksen nostaminen tietokoneen äärestä onkin välillä haastavaa, en ajatellut nyt luovuttaa tämän asian suhteen. Oikeastaan on melko ahdistavaa istua koneella ja lukea muiden inttiin menevien/menneiden naisten blogeja, joissa kerrotaan kuinka he reenailevat 5x viikossa kuntosalia ja 7x aerobista (tai jotain..). Itse kun vain istuskelen ja datailen :D

Onnistumisen riemua ja itsensä (plus parin muunkin) yllättämistä: kipittelin viime viikolla 5,2km lenkin. Juosten. Yhtäjaksoisesti. Viikon saldoksi muodostui 13,1km juoksua, mikä nyt ei tietenkään ole matka eikä mikään muuta kuin tälläiselle sohvaperunalle.

Merkkailen Heiaheiaan aikalailla jokaikisen evän heilautuksen. Se näyttää silmääni paremmalta, kun merkintöjä on enemmän ;D Itsensä huijaamista? No ehkä vähän..

Näin viime yönä oikein kunnon inttiunen/-painajaisen! Astuin unessa palvelukseen jossain pikkuvaruskunnassa, jossa olin ainoa nainen komppaniassani. Tuomas oli siellä opastamassa minut tupaani ja tajusin, etten ollut lainkaan kertonut äitille menneeni inttiin! Siinä sitten koitin löytää puhelintani ja siihen laturia, jotka tietenkin olivat hukassa.. Siis tosi todennäköistä, että aloitan varusmiespalveluksen ja unohdan kertoa asiasta äitille? :D

PS. ValintatilaisuusTJ 8