Valintatilaisuus eli kutsunnat

En ihan ole kartalla pitäisikö minun sanoa valintatilaisuus vaiko kutsunnat, kun molempia tuntui kuuluvan tuolla herra Isoherrojenkin keskuudessa.. Sovitaan siis, että olin kutsunnoissa.

Ihan alkuunsa pakko sanoa, etten saanut (vaikka niin kuvittelinkin!) palvelukseenastumismääräystä tai yhtään mitään sieltä mukaani. En siis edelleenkään tiedä a) menenkö inttiin b) minne olisin menossa ja c) milloin. Sitä tietoa saa odotella vielä parisen viikkoa saapuvaksi postitse.. Mahdanko pysyä nahoissani niin kauan!?

Aamulla superhuonosti nukutun yön jälkeen vähän jänskätti!

Sitten itse tilaisuuteen, joka pidettiin tänään Porin Prikaatissa! Kerettiin ystäväni kanssa juuri ajallaan paikalle vähän ennen ysiä, vaikka vähän jouduinkin polkemaan kaasua normaalia reilummin. Olin kuvitellut, että meitä naisia olisi siellä paikalla toista sataa, joten vajaa 40-päinen tyttölauma tuntui melkoisen pieneltä. Alkuunsa kuunneltiin reilu tunnin mittainen diaesitys kaikesta inttiin liittyvästä: itse palveluksesta, sinne hakeutumisesta, siellä etenemisestä, erikoisjoukoista.. En ole varmaan ikinä ennen kuunnellut niin tarkkaan mitään niin pitkää esitystä :D Siinä samalla selvisi myös, että heinäkuun erään on Niinisaloon 5 kiintiöpaikkaa tarjolla (Säkylään oli muutama ja Upinniemeen 0, eli aika hyvä luku tuo viisi!). Nopea vilkaisu ympärille lohdutti hieman: ehkä minulle riittäisi yksi niistä viidestä paikasta, kun käsittääkseni suurin osa muista halusi ensisijaisesti Säkylään palvelukseen.

Infopaketin jälkeen pari palveluksessa olevaa varusnaista kertoi hieman kokemuksiaan intistä ja saatiin yksi kyselylomake täytettäväksi. Sen täytettyään jokaisen tuli kokeilla ylleen taisteluvarustusta (sirpaleliivi, taisteluvyö, kypärä ja reppu). Siinä kohtaa tuntui, ettei se paina juuri mitään, kun törötti varusteet yllään sen 10sekuntia. Itse kuitenkin olen ryöminyt "intti tutuksi"-leireillä samoissa kamppeissa (ilman sirpaa kylläkin) pöpelikössä ja melkein teki mieli sanoa jotain, kun kuuli jonkun toteavan "ei tää ny paljoo paina". Kyllä ne painaa!

Lääkärintarkastus oli varsin nopeasti hoidettu: kysyttiin onko terveydentila muuttunut viime tarkastuksesta ja suositeltiin D-vitamiinilisää. That's it :D Mutta sitten tuli se koko päivän jännittävin osuus: haastattelu! Satuttiin paluumatkalla kuuntelemaan

Robinin levyä autossa ja sieltä lainatakseni vähän lyriikoita voisin kuvata, miten haastatteluni meni:

"Miten näin kävikään?
Miten pääsit mun pään sisään.
Mut oon niin jäässä, ja hämillään.
Kun sä kuvaan mukaan tuut,
Ei mun pääs oo kukaan muu.
Mutta sanoja, ei ulos suusta tuu.
Mä oikosulkuun meen ja siitä hulluuteen.
Mutta sanoja, ei ulos suusta tuu."

Meikäläinen meni ihan lukkoon! Kovasti yritin antaa itsestäni hyvän kuvan ja kertoa selkeästi, miksi tahdon armeijaan ja miksi juuri heinäkuun erässä ja miksi Niinisaloon eikä Säkylään. Kyllähän minä jotain sain juu sanotuksi, mutten mitään kovin fiksua :D En onneksi kuitenkaan toteuttanut pahinta pelkoani, eli kertonut olevani porkkanakakku.. Onneksi kuvitelmani kolmen hengen kutsuntalautakunnasta oli väärä ja pöydän toisella puolella olikin vain yksi herra, arvoltaan kenties everstiluutnantti kukaties. Ainoa, mitä päähäni jäi oli hänen sanansa "hyvältä vaikuttaa. En lupaa mitään, mutta hyvältä vaikuttaa". Tuo lohdutti, ehkä mä en mokannutkaan ihan täysin?

Ja sitten oli ne kutsunnat ohi. Olo oli melkoisen sekava lähtiessä.. Nyt pitäisi vain hengittää rauhassa pari viikkoa ja odottaa saapuvaksi The Kirjattua Kirjettä. Jänskättää vaan niin pirusti!

PANIQUE!

Huomenna huomenna huomenna. Aaapuuuvaaa!

Tuntuu että juoksen ympyrää kuin päätön kana. Huomenna on valintatilaisuus ja vaikkei panikoiminen auta yhtään mitään, tapani mukaisesti panikoin silti... Hienoa! :D
Tiedän, että päätökset ovat pitkälti jo tehty. Eniten pelkään sitä jos minua ei päästetä heinäkuussa palvelukseen. Jotenkin olen niin pistänyt kaiken sen varaan, ja jos se ei toteudukkaan, kaikki suunnitelmat menevät aivan totaalisesti uusiksi. Olen suorastaan melkoisessa pulassa siinä tapauksessa. Sormet ristiin ja toivotaan siis vain parasta. Apuvaaa!

Mikä kaikki voi mennä pieleen? No kaikki! Autohan voi räjähtää aamuun mennessä, siitä voi puhjeta kaikki renkaat, se voi muuten vain jäädä tienposkeen, en välttämättä herää ajoissa, unohdan koko jutun, jätän henkkarini kotiin, eksyn matkalla ja myöhästyn, hommaan itelleni jonkun jäätävän mahataudin (ei muuten kaukana ole!), Poriin iskee tsunami.. Kaikkea hyvin hyvin todennäköistä voi tapahtua, uskokaa pois!

Tai sitten laitan pari varmistuherätystä, hyppään toimivan auton rattiin, jossa on kaikki renkaatkin ehjät, haen ystäväni messiin (joka on tulossa samaan valintatilaisuuteen) ja köröttelen ajoissa Huovinrinteelle ilman mahatautia. Kuulostaa liian hyvältä toteutuakseen..

APUA.

Aamulenkki, iltalenkki

Nyt on maailman kirjat todella sekaisin! Kävin eilen sekä aamupäivällä että illalla juoksemassa!? Oli vain niin ihana keli ja innostunut lenkkiseura, etten voinut jättää mahdollisuutta väliin. Ja joo, valintatilaisuuskin lähestyy kovaa vauhtia ja jotenkin kuvittelen, että lenkkeilemällä paljon ne ottaa mut kesäksi inttiin... Ikään kuin se siihen jotenkin vaikuttaisi :D

Eilinen aamu, eilinen ilta ja tämä aamu. Ja aamulla tarkoitan klo 11-12, koska sitäkin varten joudun jo heräämään vapaapäivänä 8.30 syömään... Yyh!

 

Vihdoinkin meikäläisen kaikki miljardit lenkkivaatteet ovat päässeet käyttöön!

Nyt tulee kyllä pakollinen parin päivän lenkkeilytauko.. Lenkkarin pronaatiotuki kalvoi jalan sisäsyrjään helvetillisen kipeen rakon..

Cooper #1

Minäpä juosta jolkottelin tuossa yhden cooperin ihan huvin ja tietty urheilunkin vuoksi. Ajatuksenani oli siis saada jokin konkreettinen lähtöarvo juoksukunnolleni, jota on sitten hyvä lähteä kohottamaan. Edellisellä cooperilla joskus kuuukausia sitten löntystin kuoleman kielissä 1860 metriä ja meinasin tuon juostuani tosiaan kuolla a) hapenpuutteeseen ja b) häpeään.

Tällä kertaa koko cooperin kokeileminen oli sen verran suuri projekti, että päätin 2000m olevan ehdoton alaraja (joo, valjastin puolisukua tähä juttuuni :D Isi soitteli vinkkejä ajankäytöstä, Sofia treenautti minua ja Tuomas suunnitteli ruoka-&juomahuollon sekä juoksi vierellä varmistamassa toisella SportTrackerilla matkan pituutta). Muutaman sotahuudon, p*rkeleen ja tsemppareideni avustuksella saavutin 2150m! Melkein 300m paremmin kuin viimeksi! Vähänkös olin yllättynyt ja ylpeä :))

Tavoitteena olisi reilussa parissa kuukaudessa saada tuo nousemaan ad. 2400m... Saapi nähdä miten käy :|

Aloitin treenailun part 48

Edellisessä postauksessa uikutin sitä, etten usko kuntoni kestävän armeijaan menemistä (tai ainakaan siellä pärjäämistä). Jonkin aikaa minun piti asiassa rypeä, kunnes isosiskoni otti minua niskasta kiinni ja raahasi lenkkipolulle (lue: kävin hakemassa tuolla laina-Audilla hänet ja ajeltiin lenkkipolun viereen ;)

Pari viikkoa "aktiivista" elämäntapaa takana ja vaikka se persuksen nostaminen tietokoneen äärestä onkin välillä haastavaa, en ajatellut nyt luovuttaa tämän asian suhteen. Oikeastaan on melko ahdistavaa istua koneella ja lukea muiden inttiin menevien/menneiden naisten blogeja, joissa kerrotaan kuinka he reenailevat 5x viikossa kuntosalia ja 7x aerobista (tai jotain..). Itse kun vain istuskelen ja datailen :D

Onnistumisen riemua ja itsensä (plus parin muunkin) yllättämistä: kipittelin viime viikolla 5,2km lenkin. Juosten. Yhtäjaksoisesti. Viikon saldoksi muodostui 13,1km juoksua, mikä nyt ei tietenkään ole matka eikä mikään muuta kuin tälläiselle sohvaperunalle.

Merkkailen Heiaheiaan aikalailla jokaikisen evän heilautuksen. Se näyttää silmääni paremmalta, kun merkintöjä on enemmän ;D Itsensä huijaamista? No ehkä vähän..

Näin viime yönä oikein kunnon inttiunen/-painajaisen! Astuin unessa palvelukseen jossain pikkuvaruskunnassa, jossa olin ainoa nainen komppaniassani. Tuomas oli siellä opastamassa minut tupaani ja tajusin, etten ollut lainkaan kertonut äitille menneeni inttiin! Siinä sitten koitin löytää puhelintani ja siihen laturia, jotka tietenkin olivat hukassa.. Siis tosi todennäköistä, että aloitan varusmiespalveluksen ja unohdan kertoa asiasta äitille? :D

PS. ValintatilaisuusTJ 8

Kutsu valintatilaisuuteen!

Tänään kolahti postiluukusta tälläinen kirje...

Elikkä kutsu valintatilaisuuteen, joka järjestetään Säkylässä 24.4, ja Varusmies2014-lehtinen. Ensin olin ihan superinnoissani ja sitten se iski päin kasvoja. Nimittäin ihan hervoton paniikki! Taisin hepuloida oikein kunnolla, kun itkukin tuli "Ei mun kunto riitä kun en oo treenannu yhtään! Mitä jos ne ei ota mua jo kesällä, mun opiskelut menis ihan sekasin ku joutus kesken lukuvuoden keskeyttää? Entä jos mut passitetaan jonnekki huitsinnevadaan? Mitä jos mun polvet hajoo heti ekalla viikolla?" Ja niin edespäin..
Olen edelleenkin, 4 tuntia kirjeen saamisen jälkeen, aivan hervottoman paniikin ja ahdistuksen vallassa. Suurin pulma on juurikin se, kestääkö kunto. Tai ei minun tarvitse edes miettiä sitä, kun tiedän jo vastauksen: ei kestä. Kunpa saisin itseäni niskasta kiinni ja liikkumaan.. Mutta ei vaan kykene. Tähänkö tämä kaikki nyt sitten kaatuu!?

Meikäläisen inttitaustoista

Taidan kuulua niihin naisiin, jotka tietävät intistä vähän liiankin paljon (ottaen huomioon, etteivät ole käyneet sitä vielä itse). Tässä siis vähän liirumlaarumia meikäläisen "inttitaustoista" ja siitä, miksi voisin merkata CV:n kielitaito-kohtaan "inttislangi: hyvä":

Ensimmäinen kosketukseni armeijan ihanaan (silloin se oli kaikkea muuta kuin ihanaa!) maailmaan tuli 9kk kestäneen inttileskeyteni myötä (alkaen 7/2012). Silloinen poikaystäväni palveli sotilaspoliisimiehistössä Niinisalossa 255vrk ja minä sen sijaan yritin pyörittää meidän yhteistä kotia ja kestää kahta kahjoa sisäsiisteyden "iskän" lähdettyä armeijaan unohtanutta koiraamme tuon samaiset 255vrk. Niin ja koitinhan minä olla ihana tyttöystäväkin, mutta se ei tainnut mennä ihan niin putkeen kuin olisin toivonut. Ikävä painoi jatkuvasti ja sen myötä taisin rampata sotkussa hieman turhankin usein. Laskelmieni mukaan ajelin edestakas tuon reilu 120km matkan Porista Niinisaloon ja takaisin 73 kertaa. Taisin olla lievästi kajahtanut siihen aikaan :D No, siinäpä ainakin tuli tutuksi pitkän suoran tien ajaminen pimeässä, sotkun sämpylätarjonta ja poikaystävän tupakavereiden pitkät katseet: "Taasko toi on täällä!?".
Olihan tuossa inttileskeysajassa puolensakin tietenkin! Opin olemaan välillä ihan yksinkin ja viikonloput olivat aina niin odottamisen arvoisia (paitsi ginesviikonloput.. HYI!). Ja ainiin! Opin kenties kohtaamaan elämäni suurimpia pettymyksiä siinä kohtaan, kun olin lähdössä perjantaina hakemaan sotilastani lomille ja tuleekin ilmoitus, että tää vkl onkin gines. En ole varmaan koskaan ollut niin pettynyt ja raivoissani :D

Minussa taitaa esiintyä joitain masokistisiä piirteitä, sillä inttileskeyden jälkeen innostuin itsekkin hieman raottamaan tuota armeijaelämää ja bongasin netistä Naisten Valmiusliiton järjestämän NASTA-harjoituksen, jossa oli tarjolla nuorille naisille tarkoitettu inttiin tutustumisleiri. Sinne oli tietenkin päästävä, ikään kuin en olisi keksinyt parempaa tekemistä viikonlopuksi kuin inttileirille lähteminen. Viikonlopun mittainen "intti" oli ihan huikea kokemus, siitä lisää voi lukea toisen blogini puolelta TÄÄLTÄ. Tuon leirin jälkeen innostuin oikein todenteolla armeijaan menemisestä ja uskalsin sen ensimmäistä kertaa jopa sanoa ääneen. Ajattelin, että kaikki vain tyrmäisivät ajatukseni, mutta onneksi sain yllättyä positiivisesti! Ystävät olivat heti sitä mieltä, että tottakai minä menen inttiin jos sinne haluan ja ne sukulaiset, joille aikomuksistani kerroin, olivat myös todella kannustavia (kiitos siitä ihmiset!). Ainahan tietenkin löytyi myös niitä järjen ääniä, jotka palauttivat meikäläisen todellisuuteen muistuttamalla, että opiskelut saattaisivat kärsiä, mihin koirat menisivät siksi aikaa yms.. Itselläni ei pahemmin järki toimi, kun jostain innostun, eli onneksi jotkut hoisivat tuon ajattelemisenkin puolestani :D

Kesällä kävin viikonlopun mittaisella "sotilaan peruskurssi naisille"-leirillä, josta lisää TÄÄLTÄ. Tuo oli todella, todella raskas kokemus (fyysisesti, ei niinkään henkisesti) ja aloinkin miettimään, onko minusta muka inttiin, kun en meinannut paristakaan päivästä selvitä. Juttelin asiasta jo intin käyneiden kavereiden kanssa, ja sieltä tuli melko yksimielinen palaute: Niinisalo on lepokoti, siellä pärjää kuka vain. Ja niin minä löin lukkoon sen, että tahtoisin todella päästä Niinisaloon (enkä tosiaankaan esim. Parolaan, jossa tuo leiri pidettiin... siellä oli tosimiesten meininki!).

Marraskuun puolessa välissä lähdin jälleen maistamaan inttielämää viikonloppuleirille Pirkkalaan ja tällä kertaa isosiskoni lähti messiin. Tämä oli minulle jo kolmas "inttileiri" ja pikkuhiljaa asiat alkoivat tuntumaan puulle, kun niitä käytiin jälleen kerran alusta alkaen läpi. Tämäkin leiri oli tietenkin jälleen hieno kokemus ja siinä mielessä erilainen kuin edeltäjänsä, että yövyttiin metsässä lämpötilan hipoessa nollaa. Minulla oli kokoajan kylmä ja se oli melko hajottavaa.. Kunnollisiin aluskerrastoihin ja villasukkiin on siis pakko panostaa ennen kuin lähtee ihan oikeasti sinne metsään palelemaan keskellä talvea! Tästä leiristä enemmän juttua TÄÄLLÄ.

Minun armeijatietouteni on siis peräisin intin käyneiltä kavereiltani sekä noilta maanpuolustuskoulutusyhdistyksen leireiltä. Se kuinka todenmukainen tämä minun kuvani Suomen armeijasta on, siitä en menisi ihan takuuseen :D Ensi keväänä olisi tarkoitus käydä vielä yhdellä inttileirillä hajoilemassa, mutta tällä kertaa tiedossa olisi jotain hieman erilaista: "Viikonloppu merisotilaana naisille"-kurssi Santahaminassa... Jännää! Niin ja meneehän tuo minun kämppikseni, joka on yksi parhaista ystävistäni, inttiin tässä ihan lähiaikoina (eli 1/14-erässä Niinikseen). Häneltä saan varmasti kuulla vielä vähän lisää inttijuttuja (ehkä kyllästymiseen asti? Tuskinpa!)